I couldn't see the world there right in front of me

Mulla alko tänään 8kk loman jälkeen _arki_. Työpaja. Eka päivä oli helppo, ei vielä ehitty tekemään mitään, mutta se nyt ei oo yllätys ku oli eka päivä. Mua ahdistaa koska tiedän et en tuu jaksamaan sitä. Ku hädintuskin jaksan nytkään edes elää.

Ahdistus valtaa mun kehon. Mun pitäisi olla kuollut nyt.
Mun piti kuolla tänään. 
Menin junaraitelle. Istuin raiteilla ties kuinka kauan, kuuntelin musiikkia, kävelin raiteilla, makasin raiteilla, odotin junaa. Odotin ja odotin. Eikä mitään tullut. Luovutin, koska tuli jo ihan helvetin kylmä tuolla paskasäässä.
Ahdistaa koska en ole kuollut. Ahdistaa koska olen vielä elossa. Voi helvetti.

Hämmästytin ittenikin ihan tänään sillä kuinka paljon oikeastaan haluankaan kuolla. Lähdin kävelemään junaraiteille päin, ja mitä lähempänä olin, sitä leveämpi mun hymy oli. Ja se hymy oli aito. Aidompi kuin pitkiin aikoihin. Olin niin iloinen. Mutta enpä ole enää.
Ensi kerralla sitten. Mietin uuden päivän.

Oon niiin väsyny. Mä melkeen voisin haluta osastolle takasin, mutta osaston lääkäri ei ota mua sinne enää vaikka mikä olis tilanne. Se ei ikinä ota mua tosissaan ja väittää et oon ihan kunnossa, enkä mä oikeesti itteeni oo tappamassa. En tarvitse hoitoa sen mielestä.
En jaksa enää.

Mä vihaan tätä. Mä vihaan kaikkea.

@ Exhausted

 

@ Exhausted

Pärjäilkää kaikki muut murut ♥.