-

Kaikki rahat on mennyt alkoholiin ja tupakkaan.´

Kävin Lontoossa. Ostin sieltä uusia teriä.

Miksen pysty nauttimaan elämästä? Miksen pysty nauttimaan mistään muusta kuin itseni satuttamisesta.

Haluan pois.

Give me reason

Mul on niin turha olo.
Kaikki väittää ettei ne pystyis elämään ilman mua, mutta ihan varmasti pystyy.
Mä en jaksais vetää enään yhtäkään henkäystäkään. Oon niin loppu.

Mä en kestä, mä lihon vaan kokoajan. Mä en kestä katsoa peilistä. Ahdistaaaa. Olen niin.. järkyttävä. Miksen ole voinut syntyä kauniiksi? Miksi en ole lahjakas missään?

Ahdistus valtaa mun koko kehon ja mielen. Haluan tarttua terään.

Ylihuomenna tulee yhteishakutulokset. Pelottaa.

It's me.

It's easier to bleed your problems out

Anteeks ihan hirveesti etten oo kirjottanu. En oo vaan millään jaksanut.
Eipä tässä mitää ihmeellistä oo tapahtunukkaan oikeestaan.
Mul oli 14.5 hoitoneuvottelu ja päätettiin että mulla on tästä lähtien vaan 1 kerta viikossa polilla käyntiä, kun aiemmin oli 2 kertaa. Pyysin myös että voitaisiin alkaa purkaa lääkkeitä koska mun mielestä ne ei auta muuta kun vähän nukkumiseen, ja ne vaan lihottaa mua ihan hulluna. Ei kuulemma tule kuuloonkaan. Syksyllä katotaan uudestaan. Että pisti vituttamaan.

En tajua, mulla on ollut pahempi olo kuin pitkiin aikoihin. Oon juonut monta kertaa viikossa alkoholia, haluan vaan pakoon tätä maailmaa ja tätä olotilaa. Meinasin hypätä sillalta junan alle yhtenä päivänä.
Oon vielä töissä ens viikon, sit alkaa loma. Onneksi. Oon niin ahdistunut töissäkin, meen vessaan itkemään monta kertaa päivässä, ja en jaksa tehdä mitään. Eilen tulin kotiin ulkoolta, ja menin suoraan vessaan itkemään ihan hullun lailla ja viiltelemään niin syvälle ku pystyin. Tuli ihan järkyttävä olo, olin samana päivänä ollut jo polilla mutta lähetin heti viestin omahoitajalleni että olisko ollenkaan aikaa enää tälle viikolle, tuntuu etten pärjää. En jaksa enää yksin. Sain perjantaille ajan. Vittu että mä vedän ranteet auki joku päivä.
Tää olo on niin kamala.

Mua alko itkettää polilla eilen kun hoitajani sanoi "Sulla on tulossa tässä kesässä ihan hirveesti hyviä juttuja, ja tää on varmaan paras kesä mitä sulla on ollut." Se oli ihan hirveetä kun tajusin että kyllä. Kyllä, tämä on paras kesä mitä mulla on ikinä ollut, ja tulee pitkään aikaan olemaan. Menen Lontooseen, menen festareille jossa nään lempibändini, jonka näkemistä oon odottanut tosi kauan, menen kahdelle eri mökille, ja muutan pois tästä paskapaikasta.
Mulla nous kyyneleet siinä nojatuolissa istuessani silmiin. Sanoin vaan kylmästi "Mutta mikään ei tunnu miltään."

Musta tuntuu etten elä enää kauaa. En halua lyödä mitään päivää lukkoon, mutta tunnen että kuolema on todella lähellä. En jaksa enää. En enää millään.

Mom♥.

Äitienpäivä.
Tein kakun äitilleni. En tiedä miten voisin korvata äitilleni kaikkea mitä paskaa olen ongelmieni takia aiheuttanut sille. Kakulla kun ei kaikkea voi korvata.
Anteeksi äiti, että olen aiheuttanut vitusti huolta.
Anteeksi äiti, että pilasin joulusi. (omiesi sanojesi mukaan sä et halunnut viettää joulua, koska meni fiilis mun ja itsemurhayritykseni takia.)
Anteeksi äiti, että sunkin voimat alkaa olla lopussa mun takia.
Anteeksi äiti, että joudut vieläkin katsomaan minua tällaisena sairaana.
Anteeksi äiti, että joudut pelätä kokoajan koska tapan itseni tai satutan itseäni.
Anteeksi äiti, anteeksi kaikesta.

Tässä maailmassa mulle tärkein ihminen on äiti. En voisi ikinä kuvitella elämää ilman äitiä. En ikinä.
Rakastan häntä niin suunnattomasti.
Äitille voi puhua kaikesta, jopa pahasta olosta, koska on itse kokenut saman paskan, masennuksen yms, mutta ollut vahvempi kuin minä, eikä ole luovuttanut. Toisin kun minä, - minä luovutan. Olen niin lähellä luovuttamista.

Mun paha olo kasvaa ja kasvaa kokoajan. En tiedä enää mitä mun pitäis tehä.
En jaksais nousta enää sängystäkään. Haluan nukkua ikuisesti.

She smiles, but it's killing her inside

Mä en halua mitään muuta kuin kuolla.

En kestä tätä enää.

Se parhaiten nauraa jolla vahvin lääkitys

Kalja kaljan perään.

Juon pahaan olooni.

Olo katoaa. Olo helpottuu.

Mutta sitten se tulee.

Kun juon yksin.

Otan terän esiin.

Juon ja otan lääkkeitä.

Itkettää, mutta ei ole enää kyyneleitä.

Itken yhden säälittävän kyyneleen. Tunnen itseni ihan kuivaksi ja turtaksi.

Elämä on paskaa.

When depression ends? - When it ends you.

En kestä enää.

Mä en enää pysty tähän.
Kukaan ei kuule kun huudan apua. Kukaan ei näe mun oloa.

Mä kuulen junan äänen kotipihalleni asti, ajattelen kuinka voisin olla siellä raiteilla nyt makaamassa, pääsemässä vapauteen.

Olen joka päivä niin lähellä kuolemaa, että en voi ikinä luvata onko esimerkiksi tämä viimeinen postaus mikä multa tänne blogiin tulee.
Mä en jaksa enää elää. Mä oon sanonut tuon lauseen jo monta kertaa polilla käydessäni, mutta ketään ei kiinnosta. Kukaan ei halua auttaa. Ehkä mä oon vaan niin menetetty tapaus..? Tai jotain. En vittu tiedä.

Mun täytyis harjotella pääsykokeita varten. Voi jumalauta saatana.
Ahdistus valtaa mun mielen. Se valtaa mun kehon.
Se valtaa mun maailman.
Terä käteen.

Nyt.

Nyt se alkaa.
Vittu mä en halua enää olla läski.

Laihdutus.

~

Lepositeissä sisälläni tunteiden tungos, mut nää on vaa oloja, antakaa mun mennä.

Paskaapaskaapaskaa.

Oon nyt 2 viikkoa syöny tätä mielialantasaajaa ja en oikein tiiä onko tää nyt kauheen hyvä. En mä huomaa mitään muutosta, ja toiseksi, otan aamusin yhden tabletin (ja illalla 2) niin se väsyttää ihan kivasti, meinaan nukahtaa aina duuniin? Että jee.

No mut saa nähä.

Äiti näki viikonloppuna mun kädet, ja oon taas viillelly normaalia enemmän käsiin.

"Eikä ****, mikä sua nyt on ahdistanu noin paljon?Pystytsä yhtään kertoo?"

"En mä tiiä."

Juu enpä. Mua ahdistaa elämä. En jaksa elää. Mulla ei ole syitä elää. Ja mä ansaitsen sen kaiken kivun mitä itselleni aiheutan viiltelemällä.

Tää kevät saa mussa hirveetä ahdistusta aikaan. En tiedä miksi. Mä en oo ikinä pitänyt keväästä. Kesästä taas tykkään. Mutta nyt vielä pahemmaks tässä tän tekee se, että olen luvannut itelleni etten ole enää kesällä elossa, ja kesä vaan lähestyy kokoajan. Miksen mä ole jo lähtenyt? On pakko lyödä joku päivä lukkoon.

Mä en jaksa jumalauta mennä töihin huomenna. Ahdistaa aivan helvetisti. En jaksa herätä. En jaksa esittää taas kaikille onnellista. Ei. Mutta mun on pakko. Porukat pakottaa. Joo, mä ymmärrän kyllä et ne ei halua et oon vaan himassa jne, mut ei jumalauta. Pitäiskö mun vihjata töissä jos mun työpäiviä vois lyhentää vähän tai jotain.. Ne kuitenkin tietää mun tilanteesta jne. Arghhh. No aivan sama.

I'm dying

Mä en jaksais enää herätä uuteen aamuun.
Mä en jaksais enää hengittää.

Mä en ymmärrä miks mä olen vieläkin elossa.
Mun täytyy tehdä asialle jotain.
Vittu en kestä tätä paskaa. Haen terästä lohtua, niinkuin aina.
Haluan lopettaa tän kaiken.

Oon niin väsynyt.

No matter what I do, it's always wrong

En mennyt osastolle. En lääkärin mielestä oo tarpeeks sairas! Oon aika ilonen koska mua ahdistaa olla suljetussa paikassa. Nyt kun oon kotona, voin tehdä ihan mitä haluan. Voin tappaa itteni ihan koska vaan. Voin satuttaa itteäni niin paljon kuin huvittaa.

Sain taas kyllä uuden diagnoosin, epävakaa persoonallisuushäiriö ja mielialantasaajia lääkkeiks. Lisää vaan nappeja naamaan hohhoijjaaa.

Vittuuuuuu. En jaksais enää. Miten hirvee olo ihmisellä oikeesti voi olla. Yää. En jaksais käydä duunissa. Haluun pois tästä paskamaailmasta.
saatana

Jee.

Osasto kutsuu taas ens viikolla.
Kriisihoitojaksolle.
Vittu.
En nyt tiiä onko tää hyvä vai huono asia.

Haluan kuolla.

Maybe life isn't for everyone

Joo, elossa ollaan. Oli vaan pieni tauko koska en vaan jaksanu. Mul on työt ja kaikki. En jaksa vaan enää ees raahautua tietokoneelle.

Mä en tiiä mitä mun nytkään pitäs kirjottaa.

Aivot lagaa.

Mul alotettii uus iltalääke, se toimii iha ok, nukun ehkä vähän paremmin, mut ei se vaikuta mitenkään kyl mun vointiin päivällä, väsyttää silti ihan vitusti ja ahdistus seuraa mukana joka paikkaan.

Mä saatan joutuu osastolle taas. Mun hoitaja sano et sitä huolettaa se, etten pysty hallitsemaan itteeni enää.

Mut en usko et joudun ku ihan tyyliin viikoks. Siis toivottavasti ainakin.. 

En jaksa enää elää. Kaikki on niin turhaa. Mä oon turha. Mä en vittu ymmärrä miks mä vieläkin joka aamu herään. Miks mussa elää vielä silti pieni toivonkipinä että kaikki vois muuttua paremmaksi? Kun ne ei muutu. Mä tiedän.

Ei tää muutu tästä minnekkään ennen kun olen kuollut.

Mulla oli hetki sitten täs välissä vähän "säätöä" erään ihmisen kanssa.

No, alussa ajattelin että voiskohan tästä tullakkin jotain, juteltiin joka päivä, tavattiin, se sanoi haluavansa vain mut, ja sanoi että on ihastunut vahvasti. Mä tunsin vähän samaa sitä kohtaan, mutta kun aika kului, tajusin että en ansaitse rakkautta. Ja taas tulisi vaan yksi ihminen lisää joka jäisi kaipaamaan kun tapan itteni. Joten sanoin ihan suoraan että en pysty tässä elämäntilanteessa seurustelemaan, anteeksi. Se järkyttyi aika paljon. Se raivos siinä mulle, eikä siinä mitään, mutta. Se kaiken huippu. "Tapa ittes" tuli hetken päästä facebookissa viestillä. Mä purskahdin hirveeseen itkuun, vaikken ole osannut itkeä piiitkään aikaan. Se oli ihan hirveetä. Pari kaveria meni raivoomaan sille että mulle ei noin sanota, oon yrittänyt tappaa itteni ja haluaisinkin. Se pyys anteeks sitä kyllä sitten, mut silti se loukkas ihan vitusti. 

Ja enää ei olla siis edes väleissä. Ei siitä sitten sen enempää.

Huoh. Mä oon ihan sairaan väsynyt.

Mä en oikeesti enää nää vaan syitä elää.

Mä en ansaitse elää.

Mä oon hirveä ihminen, en ansaitse elämää, ansaitsen vaan kuolla.

Mä en osaa yhtään mitään, en tee tässä maailmassa hevonvittuakaan.

Pilaan vaan kaikkien elämän.

Joten.

Mun täytyy lähteä.

I couldn't see the world there right in front of me

Mulla alko tänään 8kk loman jälkeen _arki_. Työpaja. Eka päivä oli helppo, ei vielä ehitty tekemään mitään, mutta se nyt ei oo yllätys ku oli eka päivä. Mua ahdistaa koska tiedän et en tuu jaksamaan sitä. Ku hädintuskin jaksan nytkään edes elää.

Ahdistus valtaa mun kehon. Mun pitäisi olla kuollut nyt.
Mun piti kuolla tänään. 
Menin junaraitelle. Istuin raiteilla ties kuinka kauan, kuuntelin musiikkia, kävelin raiteilla, makasin raiteilla, odotin junaa. Odotin ja odotin. Eikä mitään tullut. Luovutin, koska tuli jo ihan helvetin kylmä tuolla paskasäässä.
Ahdistaa koska en ole kuollut. Ahdistaa koska olen vielä elossa. Voi helvetti.

Hämmästytin ittenikin ihan tänään sillä kuinka paljon oikeastaan haluankaan kuolla. Lähdin kävelemään junaraiteille päin, ja mitä lähempänä olin, sitä leveämpi mun hymy oli. Ja se hymy oli aito. Aidompi kuin pitkiin aikoihin. Olin niin iloinen. Mutta enpä ole enää.
Ensi kerralla sitten. Mietin uuden päivän.

Oon niiin väsyny. Mä melkeen voisin haluta osastolle takasin, mutta osaston lääkäri ei ota mua sinne enää vaikka mikä olis tilanne. Se ei ikinä ota mua tosissaan ja väittää et oon ihan kunnossa, enkä mä oikeesti itteeni oo tappamassa. En tarvitse hoitoa sen mielestä.
En jaksa enää.

Mä vihaan tätä. Mä vihaan kaikkea.

@ Exhausted

 

@ Exhausted

Pärjäilkää kaikki muut murut ♥.

Mirrors start to whisper, shadows start to sing

Anteeks. Oisin voinu kirjottaa useammin tänne, mutta oikeesti, mä en vaan jaksa.

Mulla on ollu nyt ihan hirveetä. Mä en enää oo tässä maailmassa. Mä näen kokoajan hahmoja, kuulen ääniä, tunnen kosketuksia. En kestä tätä. Lauantaina joku yritti kuristaa mua. En saanut kunnolla henkeä. Maanantaina olin polilla, hoitajani kysyi multa harhoista, joku tuli mun viereen ja huusi että en saa kertoa. En siis kertonut mitään. 

En kestä tätä ahdistusta. En kestä tätä elämää. Mä en oikeesti jaksa enää. Mun piti lauantaina tappaa itteni. Mites kävikään? Tässä ollaan vieläkin. Voi helvetti

Mua ei voi pelastaa enää.

Periaatteessa haluaisin.

Toisaalta taas en.

Mulla alkaa viikon päästä työpaja. En jaksa. Mä en oikeesti jaksa.

Mutta mut pakotetaan sinne. Täytyy olla kuulemma jotain sisältöä päiviin. Joo ymmärrän kyllä, mut mä en ihan oikeesti kykene.

Itkettää, mutta voi kun osaisikin itkeä.

Terä käteen. Niinkuin joka ilta.